Mä tajusin ekan kerran olevani masentunut ehkä joskus opiskeluaikoina. Elin sillon aina sellaisella sitten kun -ajatuksella. Ajattelin, että sitten kun opinnot on ohi, sitten kun on hyvä työpaikka, sitten kun elämä on paremmin balanssissa, niin sitten mä oon onnellinen. Lopulta olin valmistunut, työskentelin oman alan töissä ja kaikki oli perjaatteessa tosi hyvin, mutta olin vaan todella onneton. Sillon tajusin, etten selviä tässä tilanteessa yksin, vaan tarvitsen apua. Avun hakeminen ja avuntarpeen myöntäminen oli mulle todella vaikeaa, mutta onneksi mulle sattui ihana ja ammattitaitoinen terveyskeskuslääkäri, joka otti mut tosissaan ja auttoi alkuun.

"Se tunne, että on todella heikko ja epäonnistunut ihmisenä tuntui niin vahvana, että tuntui paremmalta elää tietynlaista kaksoiselämää."

Tottakai se piilottelu kulutti paljon ja jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt olla avoimempi jo heti alusta alkaen. Nykyään myös tiedän, että vaikka olen masentunut, se ei tarkoita sitä että olisin heikko ja epäonnistunut ihmisenä, enkä ole itse valinnut masennusta itselleni. Kukapa oikeasti haluaisi olla masentunut?

Haluan kannustaa kaikkia mielenterveydellisistä ongelmista yhtään kärsiviä hakemaan apua ajoissa. Toivon myös, että olisin itse hakenut apua paljon aiemmin, mutta parempi varmasti myöhään kuin ei millonkaan. Mulla on matkaa vielä jäljellä parantumiseen, mutta nykyään pystyn myöntämään ongelmani ja olen saanut hyvin apua ja tukea. Mun on usein vaikea pukea ajatuksiani sanoiksi, mutta olen saanut apua sirkuksesta ja musiikista. Esiintyminen on aina ollut mulle tärkeää ja sitä kautta saan käsiteltyä tunteita helpommin.

Mun oli todella vaikea kertoa mun sairastumisesta ystäville ja perheelle. Mä piilottelin mun ongelmia tosi pitkään ilman, että kerroin kenellekkään, vaikka olin jo hakenut apua.

Mua harmittaa ehkä eniten se, miten joidenkin läheisten suhtautuminen muhun on muuttunut kokonaan sen jälkeen, kun kerroin sairastumisestani.

"Oon kuitenkin edelleen se sama Noora, kuka oon ollut ennenkin."

Musta ois kiva, jos mua kohdeltaisiin samanlailla kuin ennen, vaikka en aina jaksa niin paljon kuin ennen. Joku päivä mä vielä toivottavasti löydän sen elämäniloisen, nauravaisen ja jaksavan itseni kokonaan takaisin.

Haluatko jakaa omia kokemuksia mielenterveyteen liittyen ja rohkaista muita tekemään samoin?

Lisätietoja:

Ida Johansson
+358 505053 290
ida.johansson@ymca.fi