Marko Kainulainen oli ensimmäistä kertaa vapaaehtoistyöntekijänä #840siltaa-hankkeessamme Libanonissa syyskuussa. Hänen matkapäiväkirja vie sinut Libanonin suurimmalle pakolaisleirille Al Awdahiin, Beirutin Home of Hope -lastenkotiin sekä ruohonjuuritasolle siitä, kuinka lapset ja nuoret tarvitsevat läheisyyttä, iloa ja leikkiä kriisin keskelle.

En ollut juurikaan jännittänyt Libanonin matkaa etukäteen, vaikka reissu sisälsi minulle paljon uutta sekä luonnollisesti jonkin verran riskejä. Lentokentän lähdön tunnelma teki kuitenkin tehtävänsä ja tunsin jännityksen iskevän välittömästi astuessani lentokentän juna-aseman rullaportaiden päästä sisälle terminaaliin. Olin tavannut suurimman osan matkaseurueestamme ainakin kerran tai muutaman kerran aiemmin: Millan, Olsin, Danielin, Riinan, Jyrkin, Tiinan, Mikon ja Alin ja Arsenen tapasin kentällä ensimmäistä kertaa. Ryhmäämme liittyisi vielä Simon Istanbulin lentokentällä. Pakkasimme tietynlaisina edustusasuina toimineet YMCA-paidat laukkuihimme ja suuntasimme Istanbulin koneeseen. 

Vieressäni istunut Jyrki mainitsi ensimmäisellä lennolla, että Istanbulin lentokentällä on mitä kansainvälisin tunnelma. Jyrki oli oikeassa. Vuonna 1924 valmistunut, pian uuden valmistuvan lentokentän tieltä väistyvä, Istanbul-Atatürkin kansainvälinen lentoasema on todellisessa risteyskohdassa. Lentokentällä astelevat niin länsimaalaiset ja Oseanian reppureissaajat, aasialaiset, eteläamerikkalaiset ja afrikkalaiset matkaajat kuin Mekka-turistitkin sulassa sovussa. Saavuimme Istanbuliin puolen yön aikaan ja odotimme jatkoyhteyttä Beirutiin lähes kolme tuntia.

Pyrin lähtemään matkaan mahdollisimman avoimin mielin ilman sen tarkempia odotuksia suuntaan tai toiseen. Olin kuitenkin täynnä uteliaisuutta ja mielenkiintoa päästä katsomaan paikan päälle, miten kehitysyhteistyö toimii kohdemaassa käytännössä ja antamaan oman pienen panokseni osana suurempaa kokonaisuutta. 

Libanonin pääkaupungissa Beirutissa sijaitseva lentokenttä on monta kokoluokkaa pienempi, kuin naapurimaan pääkaupungissa Istanbulissa. Aivan Välimeren rannalla sijaitseva Rafik Haririn kansainvälinen lentoasema on maan ainoa kansainvälinen lentokenttä, mutta ei yleisilmeeltään ihan sieltä moderneimmasta päästä.

Lentokentän erikoisuutena on lukemattomat turvatarkastukset erityisesti sieltä lähtiessä.Tullessa huomasimme taas, kuinka hyvä Suomen passilla on matkustaa. Mukanamme lentokoneen ruumassa oli iso pahvilaatikollinen koripalloja. Maastokuvioihin sonnustautunut lentokenttävirkailija tuli tiedustelemaan mitä laatikossa on.

Kun Jyrki kertoi meidän tuovan lapsille koripalloja Suomesta, ei keskustelua tarvinnut jatkaa kauaa. Koripallon suurella suosiolla Libanonissa saattoi myös olla vaikutusta asiaan. Koripallo on noussut maassa jalkapallon ohi kansallislajin asemaan.

Astuimme noin ulos terminaalista neljän aikaan sunnuntaiaamuna ja bussimme saapui saman tien eteemme. Paikallisiin YMCA-aktiiveihin kuuluvat Jo ja Chantal auttoivat laukkujemme kanssa ja hyppäsimme Libanonin armeijan erikoisjoukkojen koulutuksen saaneen kuskin kyytiin. Ehdimme sukeltaa vain muutaman minuutin neonvalojen valaisemaan Beirutin sunnuntain aamuyöhön, kun bussimme pysäytetään heti ensimmäiseen armeijan tarkastuspisteeseen. Ajoimme konetuliasein varustettujen sotilaiden silmien alle. He eivät olleet tyytyväisiä kameroihin, jotka olivat seurueellamme käytössä.

Jonkinlaista leiri- tai kurssikeskusta muistuttanut majapaikkamme Ksarassa, Zahlen kaupungissa, kylpi aamuauringossa bussimme ajaessa sen pihaan ennen aamuseitsemää. Majapaikkamme sijaitsi Beirutin puoleisella vuoren rinteellä. Alhaalla laaksossa oli Zahlen keskusta ja vastakkaisen vuoren takana sijaitsi Syyria, noin parinkymmenen kilometrin päässä. Menimme suoraan nukkumaan pitkän yön yli kestäneen matkustamisen rasittamina.

Heräsin ensimmäisten joukossa ja lähdin tutkimaan aluetta. Sunnuntain otimme rennosti varsinaisen ohjelman alkaessa maanantaina. Paikalliset soittavat musiikkia kovaa ja shisha paloi. Söimme laakson pohjalla Zahlen keskustassa koko porukalla ensimmäisen kunnon libanonilaisen illallisen. Ruokaa kannettiin pöytään loppumattomalla tahdilla. Maut olivat raikkaita ja täyteläisiä, valkosipulitahna ja minttusitruunajuoma tekivät suurimman vaikutuksen.

Maanantaiaamuna heräsimme konetuliaseiden paukkeeseen. Erilaiset sarjat nakuttivat muutaman kilometrin päässä läpi aamun. On mahdotonta sanoa, oliko kyse armeijan harjoituksista vai mistä. Paikalliset ystävämme kuittasivat ammuskelun usein ilotulitteina. Libanonissa ihmiset ampuvat oikeasti paljon ilotulitteita. Ilotulitteiden pehmeämmän paukkeen oppi erottamaan aseiden terävämmästä laukaisuäänestä. Selvästi aseiksikin, eli surutulitukseksi tunnistettavat äänet, kuitattiin paikallisten toimesta ilotulitteiksi pienen virneen kanssa. Oman tulkintani mukaan paikalliset olivat tottuneita aseiden ääniin, eivätkä jaksaneet stressata pienistä. He eivät näin tahtoneet turhaan huolestuttaa myöskään meitä, sillä varsinaista vaaraa ei ollut.

Milla totesi osuvasti, että matkan aikana suurimmat vaaratilanteet kohtasimme usein liikenteessä, joka on Libanonissa välillä verrattain kaoottisen tuntuista. Autojen jarrut ovat koetuksilla jyrkissä alamäissä ja teillä voi tulla vastaan mitä vaan luksusautoista romuttamokuntoisiin ajoneuvoihin. Libanonin kolmanneksi suurimmassa, 100–200 tuhannen asukkaan, kaupungissa Zahlessa ei ole lainkaan liikennevaloja.

Varsinainen ohjelmamme piti sisällään kaksi päivää koulutusta ja kolme päivää kenttätyötä erilaisissa kohteissa. Maanantai alkoi tutustumisella ja toiminnan esittelyllä. Paikalliset, pääosin noin parikymppiset korkeakouluja käyvät vapaaehtoiset, tekivät suuren vaikutuksen erityisesti kielitaidollaan. Kaikki tuntuivat puhuvan vähintään kolmea kieltä: arabiaa, ranskaa ja englantia. He olivat arabialaiseen kulttuuriin sopivasti hyvin ystävällisiä ja kohteliaita. Yhteinen sävel löytyi nopeasti.

Yksi visiittimme tarkoitus oli muun muassa motivoida paikallisia toimijoita jatkamaan työtä paikallisten ja pakolaisten välisten jännitteiden lievittämiseksi. Oli ilahduttavaa huomata, kuinka motivoituneita, ahkeria ja asialleen omistautuneita paikalliset nuoret valtaosin olivat. He olivat paitsi vapaaehtoisia ennen kaikkea myös libanonilaisia nuoria, jotka omalla aktiivisuudellaan väistämättä välittävät tietoa kokemuksistaan myös eteenpäin. Maanantaiyönä olin kirjoittanut muistiinpanoihini sanan vatsatauti. Sairastelu leimasi osaltani reissun keskivaihetta.

Tiistai tuntui pitkältä päivältä. En ollut nukkunut edeltävänä yönä käytännössä silmäystäkään ja päivä oli täynnä erilaisia työryhmiä tapahtumasuunnittelusta sosiaalisen median tietojen päivitykseen. Päivän päätteeksi esittelimme Danielin, Simonin ja Arsenen kanssa erilaisia leikkejä ja pelejä, jotka oli suunniteltu sopimaan myös hieman haastavimmille erityisryhmille. Sairastaminen tällaisella reissulla oli rankkaa, sillä aikataulumme oli hyvin tiivis ja käytännössä jokainen osio oli ensikertalaiselle ainutlaatuinen. En halunnut jäädä niistä sivuun kuin pakkotilanteessa. Onneksi tiistain jälkeen vointini kääntyi hitaasti parempaan suuntaan. Virallisen ohjelman päätyttyä muu porukka istui altaalla iltaa toisiinsa tutustuen. Minä jouduin vetäytymään huoneeseen lepäämään.

Keskiviikko oli päivä, jota olin odottanut siitä asti, kun sain sähköpostilla tiedon siitä, että minut on hyväksytty mukaan Suomen YMCA:n #840siltaa-hankkeeseen. Pääsimme vihdoin työskentelemään syyrialaisten ja muiden lähialueiden pakolaisten sekä paikallisten lasten ja nuorten kanssa. Aamupäivällä jakauduimme kahteen porukkaan. Olin mukana ryhmässä, joka suuntasi kreikkalais-ortodoksiseen kirkkoon. Meitä odotti noin 70–80 lapsen ryhmä, joka jaettiin iän perusteella kahtia. Vanhemmat lapset jäivät yläkerran vapaa-ajantilaan leikkimään, pelaamaan ja tanssimaan parin tunnin ajaksi. Lapset olivat alun ujostelun jälkeen todella iloisia ja käyttäytyivät kuin enkelit. Pienempien lasten kanssa alakerran hieman pienemmässä tilassa desibelit kohosivat korvia huumavaksi, sillä heidän aamupäivänsä huipentui Paavo Pesusienen ja Pipsa Possun maskottivierailuun. Lasten riemu oli sitä luokkaa, että hetken ajan luulin, ettei Paavo tule selviämään huoneesta ulos ehjänä. Paavo jouduttiin lopulta kantamaan ulos innokkaimpien lasten vielä roikkuessa lahkeessa.

Iltapäivällä suuntasimme koko joukkueemme kanssa Al Awdahin pakolaisleirille. Leiri on Libanonin suurin ja se sijaitsee laakson reunalla, aivan Syyrian rajan tuntumassa. Päivisin leirillä oli todella kuuma ja tuulen mukana vuorokauden ympäri pöllyävä hiekka tuntui kurkussa ja nenässä vielä seuraavanakin aamuna. Toinen puolikas ryhmästämme oli käynyt leirillä jo aamupäivällä. Minulle vierailu oli ensimmäinen laatuaan. Jännitys oli käsin kosketeltavaa, kun bussimme ajoi leirin porteista sisään.

Innokas lapsiryhmä ympäröi bussin heti. Hyvä kun ehdin astua bussista ulos, kun ensimmäinen poika tarttui kädestäni kiinni ja halusi halata. Lapset olivat hyvin hellyydenkipeitä ja halusivat halata toistuvasti ja tulla nostetuksi ilmaan. Minun käteeni tarttunut poika oli myös hyvin omistushaluinen. Hän hätisteli muita lapsia kauemmaksi minkä kerkesi niin, että jouduin jo toppuuttelemaan häntä. Tunnelma oli yhtä aikaa todella iloinen, mutta myös jännittynyt. Meillä oli pieniä vaikeuksia saada pelejä käyntiin, mutta olimme tässä vaiheessa reissua jo tottuneet siihen, että näissä olosuhteissa on oltava valmis vaihtamaan nopeastikin suunnitelmia lennosta. Hieman vanhemmat miehet ottivat kentän pian haltuunsa omiin peleihinsä. Pienen matkan päässä pienemmät lapset ja pääosin tytöistä koostunut joukko tanssi musiikin tahdissa Nisrinen johdolla. Meininki oli katossa!

Illan lopuksi pelasimme vielä YMCA:n vapaaehtoisista kootulla joukkueella leirin nuoria aikuisia miehiä vastaan. Ottelun alussa olimme altavastaajina, mutta pääsimme pelin edetessä koko ajan paremmin sinuiksi liukkaan betonialustan kanssa. Reilussa hengessä pelattu ottelu päättyi lopulta Team YMCA:n vierasvoittoon. Niin kauan kuin muistini jollain tavalla pelaa, en tule unohtamaan tätä vierailua.

Vihdoin pienemmätkin pojat pääsivät pelaamaan. Illan lopuksi pelasimme vielä YMCA:n vapaaehtoisista kootulla joukkueella leirin nuoria aikuisia miehiä vastaan. Ottelun alussa olimme altavastaajina, mutta pääsimme pelin edetessä koko ajan paremmin sinuiksi liukkaan betonialustan kanssa. Reilussa hengessä pelattu ottelu päättyi lopulta Team YMCA:n 1–3 vierasvoittoon. Niin kauan kuin muistini jollain tavalla pelaa, en tule unohtamaan tätä vierailua.

Torstaina pääsin ensimmäistä kertaa Beirutiin sitten nopean lentokentältä poistumisen jälkeen. Kohteenamme oli lastenkoti Home of Hope, joka muistutti hieman vuorilla olevaa nuorisovankilaa. Joskin olosuhteet olivat lapsille oikein hyvät, mutta laitoksen ovet olivat lukossa ja lapset olivat jatkuvan valvonnan alla. Ymmärtääkseni lapset olivat sijoitettu kyseiseen paikkaan oikeuden määräyksellä. Jaoimme vapaaehtoisryhmämme eri pisteisiin. Itse pääsin koripallokentälle varhaisteinien kanssa pelaamaan koripalloa ja futista.

Paahtava aurinko ja edellisillan jalkapallopelit olivat vieneet mehut, mutta jaksoin itsekin yllättävän hyvin painaa mukana. Olsin kanssa on aina mukavaa toimia nuorten kanssa. Hänellä on homma niin sanotusti hallussa. Lopuksi pelasimme jalkapalloturnauksen. Meidän ryhmämme nimettiin Costa Ricaksi ja pelasimme muun muassa Saksaa vastaan. Pääsin myös kiertelemään lastenkodissa, joka oli Libanonin standardeilla oikein hieno ja työntekijät tuntuivat välittävän lapsista. Päivän päätteeksi söimme yhdessä lounaan. Iltapäivällä ryhmämme pääsi työskentelemään Taleb-pakolaisleirillä, jossa leikitettiin lapsia leirin viereisellä pellolla vuohien ihmetellessä vieressä. Jouduin edellisillan ja aamupäivän rasittamana jäämään varotoimenpiteenä majapaikkaan lepäämään. 

Perjantaina pääsimme vierailemaan toisella pakolaisleirillä, jossa työskenteli Salam-hyväntekeväisyysjärjestö. Siellä tapasimme kilttejä ja jopa ujoja lapsia sekä egyptiläis-italialaisen Saran, joka työskenteli Salam-järjestölle ja oli osana projektiamme. Tilat olivat paremmat kuin aiemmassa leirissä. Pääsimme sisätiloihin, mikä helpotti leikkien hallussa pitämistä.

Samaan aikaan toinen osa porukastamme työskenteli Sesobel-vammaisjärjestössä. Järjestön hienot puitteet ja toiminta tekivät vaikutuksen siellä vierailleisiin vapaaehtoisiimme. Pääosin hieman vanhemmat nuoret pääsivät iltapäivällä bussikyydillä vierailemaan majapaikkamme koripallokentällä Salam-leiristä. He pääsivät leikkimään, tanssimaan ja pelaamaan musiikin pauhatessa vuoren rinteeltä kauas alas laaksoon. Lapset pääsivät ikuistamaan vierailun päätteeksi maalilla omat kämmenensä kankaaseen. Perjantai-iltana pääsimme vielä tutustumaan paremmin Zahlen kaupunkiin, josta löytyi uusia miellyttäviä puolia sekä iltaelämän vilskettä.

Lauantaiaamuna pidimme huikean loppupalaverin koko vapaaehtoisjoukkomme ja työntekijöiden kesken. Koko viikon aikana kerääntyneet ja osin pakostakin patoutuneet tunteet nousivat pintaan ja osa pidätteli kyyneliä paremmin kuin toiset. Oli mielenkiintoista ja koskettavaa kuulla, millaisia ajatuksia ja tunteita kokemamme oli kenessäkin herättänyt.

Lähdimme vielä yhdessä Arak-festivaaleille alas laaksoon, jolla kerättiin varoja YMCA:n tukemaan ammatilliseen koulutukseen. Festivaaleilla nautimme perinteisistä häätansseista, mainiosta ruuasta ja juomasta sekä lauluesityksistä.

Tämän jälkeen oli enää laukkujen pakkaamisen ja jäähyväisten aika.

Heti paluumatkamme aluksi koimme vielä sydämentykytyksiä, kun bussimme hajosi vain muutaman kilometrin ajon jälkeen tienvarsikahvilan eteen. Paluulentomme lähestyi minuutti minuutilta ja tiedossa olleet Beirutin lentokentän armottoman hitaat turvallisuusjärjestelyt nostattivat sykettä. Asiat tapahtuvat Libanonissa joskus tuskastuttavan hitaasti, mutta tällä kertaa paikalliset ystävämme osoittivat osaamistaan, kun uusi bussi kurvasi eteemme reilun puolen tunnin kuluttua lauantain kääntyessä jo sunnuntain puolelle. 

Vielä lentokentällä Ali koki jännityksen hetkiä, kun hän ei meinannut päästä passintarkastuksesta eteenpäin. Libanonin tietojärjestelmissä oli ilmeisesti toinen samanniminen henkilö ja tietojen ristiriitaisuus aiheutti pitkältä tuntuneita lisäselvityksiä lennon jo lähestyessä. Onneksi Ali sai kotoa hänen isän lähettämänä oman syntymätodistuksensa ja pääsi sen myötä ajoissa matkaan.

Edessä oli vielä pitkä ja uuvuttava kotimatka ja energiaa vievät palaverit suomalaisryhmän kesken. Simon lähti taas Istanbulin kentältä jatkolennolle Ankaraan ja muu joukkue kohti Helsinkiä. Itselläni oli Vantaalta vielä edessä junamatka Helsingin kautta Jyväskylään. Olin lopulta kotona vasta lähes vuorokauden matkustuksen jälkeen. 

Toipuminen reissusta kesti useamman päivän ja koko kokemuksen prosessointi tulee viemään vielä hieman pidempään. Olen useamman kerran palannut mielessäni erään Al-Awdahin pakolaisleirillä tapaamamme noin kymmenvuotiaan pojan tarinaan. Leirillä toimiva avustustyöntekijä kertoi, kuinka hänen molemmat vanhemmat oli ammuttu pojan silmien edessä. 

Poika oli lopulta paennut tätinsä kanssa Syyriasta rajan yli Libanoniin ja asunut nyt leirillä parisen vuotta. Leireillä asuvat ihmiset ovat monella tapaa yhteiskuntaluokkien alimmalla portaalla ilman kansalaisuutta, joskus jopa vailla henkilöllisyyttä. Tulevaisuuden näkymät ovat hyvin rajalliset eikä virheaskelmiin ole varaa. 

Lyhyetkin vierailut eri kohteissa tuntuivat merkitsevän paitsi meille, niin myös kohtaamillemme lapsille paljon. Heidät huomioitiin lapsina ja yksilöinä ja he pääsivät rentoutumaan sekä leikkimään musiikin soidessa. Pakolaisleiri tai orpokoti tuntui muuttuvan pieneksi hetkeksi futisstadioniksi, diskoksi tai huvipuistoksi. 

Tässä matkassa kävi niin, että iso pala sydäntä jäi Libanoniin ja lienee pakko hakea ainakin palanen sieltä vielä takaisin. Nyt ajatukseni ovat lähinnä täynnä kiitollisuutta, että pääsin mukaan tähän unohtumattomaan reissuun ja erityisesti olen kiitollinen ystävälleni Suville, joka tästä mahdollisuudesta minulle alun perin vinkkasi.

vapaaehtoistyöntekijä