Matkapäiväkirja – Gambia 25.2.-4.3.
Kirjoittajina ovat Mirjami Kallinen, Finymca6 -johtajuuskoulutuksen osallistuja, jolle tämä oli toinen Gambian kehitystyömatka ja Alina Ainola, Finymca7-ryhmän jäsen, jolle matka oli ensimmäinen.
Tämä on kertomuksemme YMCA Peacemakers -kehitysyhteistyömatkasta Gambiaan 25.2-4.3.2020. Matkasta, siihen liittyneistä ennakko-oletuksista, sen herättäneistä tunteista sekä vaikutuksesta matkalla olleiden elämiin voisi kertoa kymmenien sivujen verran. Näkemiämme ja kokemiamme asioita on vaikea kuvailla, mutta yritämme jakaa teille edes palasen siitä, mitä matkamme tuohon pieneen Afrikan maahan oli.
Lähtömme tapahtui Teneriffan hiekkamyrskyjen vuoksi lopulta vuorokauden myöhässä. Vaikka tilanne lentojen suhteen olikin hieman epävarma, ryhmämme piti tiiviisti yhteyttä vaihtaen ajatuksia ja pitäen kaikki tilanteesta ajan tasalla. Lentokentällä kohdatessamme ilmassa oli paitsi paljon huojennusta siitä, että lähdön hetki oikeasti koitti, myös intoa ja kärsimättömyyttä. Oma mieleni oli suhteellisen rauhaisa, sillä keskityin vaan perillepääsemiseen. Ennen matkaa olimme ryhmän kesken lähetelleet sähköposteja, vaihtaneet ajatuksia, tutkineet ennakkomateriaaleja ja valmistelleet toisillemme esitelmiä matkaamme ja missiomme liittyvistä teemoista. Eli vaikka olimmekin osa vielä toisillemme suhteellisen tuntemattomia, ei tuntunut siltä, että olisi lähdössä matkalle vieraiden ihmisten kanssa.
Gambiaan saapuessamme, heti koneesta ulos astuessamme, Afrikan lämpö tervehti meitä. Koko keho tunnisti heti, että nyt ollaan saavuttu erilaiseen paikkaan: heinäsirkkojen äänet, erilaiset tuoksut, lämpö, aivan uudenlainen maisema. Me ollaan Afrikassa!!! Ajomatka lentokentältä hotellille kesti noin tunteroisen, valitettavasti ulkona oli jo pilkkopimeää, ettei maisemia oikein erottanut ollenkaan. Olimme matkanteosta niin väsyneitä, että teki toisaalta ihan hyvääkin vaan olla ja istua. Majoituimme Kotun hotellialueella kauniiseen hotelliin, jossa on laaja puutarha ja merenranta aivan vieressä.
Keskiviikkona heräämme aurinkoon ja ensimmäiseen päiväämme. Jokainen matkapäivämme alkoi yhteisellä aamiaisella hotellin ravintolassa, jolloin kävimme läpi sen kyseisen päivän ohjelman, jotta lähdimme hotellilta mukanamme oikeat varusteet sekä oikea mentaliteetti juuri sen päiväohjelman kohtaamisiin. Olemme tulleet tänne oppimaan, kuuntelemaan ja toimimaan. Sen huomaa ryhmämme asenteesta ja puheesta jo heti ensimmäisenä aamuna. Lähtiessämme hotellialueelta automme vievät meidät paikallisen YMCAn pihaan. Pihassa meidät ottaa vastaan Priscilla Allen-Dunne, YMCAn ohjelmajohtaja. Hiekkaisessa YMCAn pihapiirissä näkyy koripallokenttä, ensimmäinen Suomen YMCAn lähettämä kontti, YMCA-aiheinen seinämuraali. Hetken ympäristöä ihmeteltyämme siirryimme sisätiloihin, luokkahuoneeseen. Jo tässä vaiheessa mieli ja sydän oli niin täynnä kaikkea mahdollista, että ei oikein tiennyt miten päin olla. Istuimme yhdessä tilassa paikallisten ymcanuorten kanssa, hieman ujoina ja odottavina.
Varsinainen ohjelma alkoi tervetulotoivotuksella, jossa Gambian YMCAn pääsihteeri John Charles Njie lausui ”Welcome, our brothers and sisters from Finland. We are now family”. Meitä hämmästytti ja lämmitti se, kuinka uskomattoman lämpimän vastaanoton saimme jokaiselta gambialaiselta, ja kuinka rehellisesti ja aidosti he ilmaisivat ääneen kiitollisuutensa vuosikausia jatkuneesta yhteistyöstämme. Kuulimme hieman perustietoja siitä, millaista YMCAn toiminta on Gambiassa. Omaan silmääni pisti esimerkiksi päihdetyö. Vaikka Gambia onkin kovin erilainen maa kuin Suomi, tietyt ongelmat ovat samoja molemmissa yhteiskunnissa.
Kävimme läpi jokaisen huoneessa olleen lyhyellä esittäytymiskierroksella. Paikalla olleet gambialaiset ovat osa heidän peace ambassadors- eli rauhanlähettiläsohjelmaa, mikä tietyllä tavalla vastaa meidän suomalaisten roolia peacemakers-verkostossa. Paikalliset nuoret keskittyivät esittäytymisessään siihen, missä koulutusohjelmassa he ovat ja mitä ammattia he opiskelevat. Kun kysymme heidän unelmistaan ja suunnitelmistaan, vastaukset ovat hyvin konkreettisia: haluan tienata elantoni, haluan tukea perhettäni taloudellisesti, haluan onnistua yrityksen pyörittämisessä. Me suomalaiset tunnumme puheenvuoroissamme keskittymään enemmän saavutuksiimme, edustustehtäviimme ja rooleihimme järjestön vaikuttavissa elimissä. Päivän aikana saimme myös kuulla lisää kokemuksia ja kertomuksia erilaisissa koulutusohjelmissa mukana olevilta nuoria. Mieleeni jäi yhden naisen kertomus siitä, miten hän oli jättänyt koulunsa kesken ja asui siskojensa nurkissa. Hän kuuli YMCAsta mediassa, ja nyt on mukana kolmessa koulutusohjelmassa. ”YMCA teki minusta itsenäisen ja omavaraisen”.
Ohjelma eteni niin, että John Njie kertoi meille enemmän Gambian poliittisesta tilanteesta ja siirtymäkaudesta diktatuurin alta demokratiaan. Gambiaan on perustettu erilaisia komissioita tutkimaan esimerkiksi entisen diktaattorin raha-asioita sekä hänen valtakautensa aikana tapahtunutta väkivaltaa. Kuulimme paljon siitä, kuinka vaikeaa on rakentaa toimivaa valtiovaltaa sekä kansakuntaa niin, että Gambia voisi olla sen alaisena yhtenäinen. Esimerkiksi uskonnon ja politiikan erottaminen toisistaan on joidenkin mielestä loistava, toisten mielestä kammottava idea. Pikkuhiljaa herätellään myös järjestöjä ja erilaisia liikkeitä toimivaan aktiivisemmin ja äänekkäämmin Gambian päätöksenteossa.
Seuraavaksi kuulimme gambialaisten paluumuuttajien järkyttäviä ja koskettavia tarinoita. Nuoret, joiden tarinoita saimme kuulla, olivat gambialaisia, jotka lähtivät maastaan paremman elämän sekä koulutuksen toivossa esimerkiksi Libyaan ja Nigeriaan. Matkanteko, saati elämä uudessa maassa, ei ollutkaan sitä luvattua ihmeellisyyttä vaan täynnä haasteita ja kauhuja, ja johti lopulta heidän palaamiseensa takaisin entiseen kotimaahan. Kuulimme tarinoita hedelmärekan lavalla Saharan poikki matkustamisesta, maahanmuuttajien käyttämisestä ilmaisena työvoimana Libyassa, heidän kohtaamastaan väkivallasta sekä mielivaltaisista pommituksista ja ammuskeluista.
Kuulemamme kertomukset jättivät meihin jäljen. Niitä kuunnellessamme moni meistä suomalaisista itki. Itseäni hämmästytti se, kuinka niin kammottavia asioita kokeneet ihmiset pystyivät seisomaan edessämme kokonaisina ja kertomaan tarinansa. Yksi heistä kertoi kiittävänsä selviämisestään Jumalaa: ”Rinnallani käveli monta ihmistä, jotka kuolivat. Minä en kuollut”. Moni paluumuuttajista pitää nyt tehtävänään kertoa totuutta siitä, millaista on matkustaa esimerkiksi Libyaan, jotta matkalle lähtevät tietäisivät mitä odottaa. Noin 20 näistä paluumuuttajista perusti yhdessä ryhmän, joka tietoisuuden levittämisen lisäksi auttaa maahan palaavia gambialaisia pääsemään takaisin yhteiskuntaan – ja he tekevät tätä työtä omilla varoillaan ja resursseillaan.
Iltapäivästä vierailimme vielä oppitunnilla luokkahuoneessa – jossa pulpetit olivat Suomen YMCAn aikaisemmin Gambiaan tuomia – sekä koulutuskeskuksissa, joissa aamupäivällä tapaamammekin nuoret ovat opiskelleet ammattiinsa! Opettajat vastasivat todella mielellään kysymyksiimme, ja oppilaat tuntuivat olevan hyvin motivoituneita saamaan itselleen koulutuksen ja todistamaan kyvykkyytensä työmaailmassa. Oli hienoa nähdä, miten merkityksellistä vuosikymmeniä jatkunut yhteistyömme on paitsi yhteisölle, myös yksittäisille oppilaille.
Ensimmäisen päivämme virallisempi ohjelma päättyi pienen tauon jälkeen yhteiseen kokoavaan teemakeskusteluun. Ennen lähtöämme olimme kukin tutustuneet tarkemmin tiettyyn aiheeseen tai teemaan, josta valmistelimme keskustelunavauksia sekä pientä esitelmää muulle ryhmälle. Aiheet liittyivät YK:n nuoria koskevaan 2250-päätöslauselmaan, ja Suomen ulkoministeriön Afrikan megatrendit -selvitykseen. Päivällä kuulemamme tarinat tulivat uudelleen ja uudelleen keskustelussamme esiin, eikä itkulta tässäkään tilanteessa säästytty. Puhuimme paljon siitä, kuinka eurooppalaisina kuulemme pääosin tietynlaisia, pelkistettyjä tarinoita. Meidän uutisointimme keskittyy muuttoliikenteen haasteisiin ja vaaroihin Välimeren ylittämisessä, eikä muuttoliikenteestä ole vielä riittävästi tutkittua dataa. Gambialaisten maastamuuttajien tarinat keskittyivät lähinnä Saharan ylittämiseen, ja siitä seuranneisiin ongelmiin. Meidän on ehkä vaikeaa käsittää, minkä takia kukaan lähtisi matkaan puolikuntoisen paatin tai rekkalavan kyydissä: elämme itse niin eri todellisuudessa. Nämä ihmiset eivät näe elämälleen muuta vaihtoehtoa. Euroopasta ja joistain Pohjois-Afrikan maista maalataan niin upea ja säihkyvä kuva, että riski oman elämän menettämisestäkin vaikuttaa houkuttelevalta hinnalta siitä, että joskus vielä pääsisi perille tuonne ihmemaahan.
Torstaiaamuna herättiin siihen, että päiväohjelma oli yhtäkkiä muuttunut ja aikataulujamme piti muokata. En usko että ketään meistä osallistujista tämä niinkään häiritsi – Gambiassa aikataulut ja suunnitelmat elävät paikoin omaa elämäänsä, ja niihin sopeudutaan parhaamme mukaan. Ryhmämme ilmapiiri oli etenkin tänä aamuna kovin inspiroitunut, ja jopa siirtymät yhdestä sijainnista toiseen kuluivat suunnitellen mahdollisia yhteistyöprojekteja eri järjestöiden kanssa, kaavaillen tulevia tapahtumia sekä vaihtaen kokemuksia ryhmämme jäsenten kesken järjestötoiminnasta ja vaikuttamistyöstä.
Saimme vierailla gambialaisessa tyttökoulussa, jossa oppilaat olivat opettajansa johdolla valmistelleet meille useammankin esityksen. Ensin kuulimme kuoron esittävän muutaman laulun, jonka jälkeen näytelmäkerho esitti meille draaman siitä, kuinka nuorten tyttöjen koulutusta täytyy pitää arvossa, sen sijaan että tytöt naitettaisiin jo nuorina avioliittoon. ”Se että olen tyttö, ei tarkoita että olen toisen luokan kansalainen! Tyttöjä kouluttamalla totisesti kouluttaa koko kansakuntaa!”. Oli ilo nähdä, kuinka intohimoisia ja vahvoja nuoria naisia kasvaa maailmaamme, ja kuinka rohkeita he olivat paitsi esiintymisessä, myös oman tahtonsa ja toiveidensa ilmaisemisessa. Kuoron laulua kuunnellessa keinuin musiikin mukana, hiljaa itkien. He jakoivat meille pienen palan sydäntään musiikkinsa ja näytelmänsä muodossa, mikä oli jotain todella kaunista ja suurta. Sain kunnian lausua tytöille koko suomiryhmämme puolesta kiitossanat, joissa kiitin heitä heidän lämmöstään ja avoimuudestaan vierailuamme kohtaan.
Seuraavaksi automme kuljettivat meidät tapaamaan James Gomezia, joka on Gambian uuden hallinnon keskeisimpiä ministereitä. Hän vastaa muun muassa vesi- ja kalastusasioista eli Gambialle hyvin tärkeistä elinkeinoista. Taas kerran, gambialaisten avoimuus ja lämpö yllätti meidät: pääsemme sisään ministeriöön vaan kävelemällä sisään ovesta. Suomen byrokratiassa tällainen ei oikein onnistuisi. Gomez on saapuessaan pelkkää hymyä, hän kertoo olevansa aina iloinen tavatessaan suomalaisia vieraita. Hän on ollut sekä Gambian YMCAn että Afrikan YMCAn pääsihteeri: ”YMCA on veressäni”, hän sanoo. Kysyimme häneltä paljon kysymyksiä Gambian poliittisen järjestelmän uudelleenrakentamisesta, vaalikäytännöstä, sekä nykyisen hallituskauden aikana tapahtuneista kehitysaskelista.
Gomez puhuu meille hyvin suoraan ja rohkeasti. Hän kertoo toimista terveydenhuollon parantamisen eteen, poliisien kouluttamisesta, vesijakelun kehittymisestä sekä uusien työpaikkojen luomisesta. Suuria haasteita Gambian kehittymiselle luovat muista maista tulevat suuryritykset; vaikka ne tuovat maahan tuotteita ja palveluita, raha niistä kulkeutuu takaisin yritysten kotimaahan, eikä jää auttamaan Gambiaa. Meitä kiinnostaa se, kuinka me voisimme ymmärtää ja auttaa Gambiaa ja muita Afrikan maita paremmin. Hän pyytäisi eurooppalaisilta kärsivällisyyttä ja ymmärrystä: Eurooppa on paikoin demokratiassa jopa 300 vuotta heitä edellä. Siksi on kohtuutonta odottaa Gambian olevan saman tien demokratiakehityksessä samalla tasolla kanssamme.
Gomez puhuu arvostavasti nuorista, ja siitä kuinka Afrikan renessanssi alkaa nuorista. Mutta hän tunnistaa samalla sen, kuinka kiireisiä nykypäivän nuoret ovat ja kuinka paljon haasteita ja asioita heillä on mielessään. Kysyessäni ministeri Gomezilta, jos hän saisi yhden toiveensa toteutetuksi sormia napauttamalla, mikä se olisi, hän vastaa hetkeäkään miettimättä: nuorten ja naisten olojen sekä aseman parantaminen. ”Nuoret eivät ole tulevaisuus, he ovat juuri tämä päivä”. Kerromme osallistuvamme seuraavana päivänä nuorten ammatillisen koulutuksen valmistujaisseremoniaan. Valmistuville nuorille hän lähettää sanoman: jos kuka vaan pystyy, myös sinä pystyt.
Osa meistä osallistui vierailulle victim centeriin, eli entisen diktaattorin uhrien auttamiseen omistetulle keskukselle. Victim center on uudehko, moderni rakennus. Meidät ohjataan istumaan suuren kokouspöydän ääreen, minkä jälkeen seuraamme liittyy keskuksen työntekijöistä useampi.
Keskus on perustettu vallanvaihdon jälkeen vuonna 2017, kun Jammehin uhrit kerääntyivät yhteen. Keskuksen toimintaa on muun muassa vaikuttamistyö, koulutusten järjestäminen, terveydenhuolto, lehdistötiedotteiden julkaiseminen, taloudellisissa asioissa auttaminen. He pyrkivät auttamaan niin laaja-alaisesti kuin vain mahdollista: auttaen myös niitä uhreja, jotka asuvat muilla aluilla ja tarjoamalla kyydityksiä niille, joilla ei ole siihen itse varaa. Työntekijät koulutetaan paitsi kohtaamaan asiakkaat, myös käsittelemään omia tunteitaan – heille tarjotaan työnohjausta ja käsiteltyjä asiakastapauksia käydään läpi työntekijäkokouksissa. Keskus antaa vuoden 2020 lopussa raportin toiminnastaan hallitukselle, mitä varten he keräävät kokemuksien ja tarinoiden lisäksi konkreettista dataa. Toistaiseksi he ovat saaneet rekisteröityä yli 1000 ennen kirjaamatonta uhria. Rekisteröimisprosessin yksi haaste on se, että ”suorien” uhrien eli itse henkilökohtaisesti väkivaltaa ja kaltoinkohtelua kohdanneiden lisäksi ”epäsuoria” uhreja on runsaasti. Vieressäni istuva, keskuksessa työtä tekevä nainen kertoo isänsä kadonneen vuonna 2005. Nyt tutkimustyön ansiosta, 15 vuotta myöhemmin, isän kohtalo alkaa pikkuhiljaa selvitä. Useampi keskuksen työntekijöistä on itsekin menneen diktatuurin uhri. Kiitämme vierailusta, ja paluumatkan hotellille olemme aika hiljaa.
Tällaisen päivän jälkeen kaipaamme kukin rauhoittumista. Opintomatkamme ohjelmaan sisältyvät tapaamiset ja vierailut ovat kaikessa hienoudessaan ja vaikuttavuudessaan myös paikoin uuvuttavia ja rankkoja. Matkapäiväkirjaani kirjoitan ”Yleisesti tämä reissu on uskomaton. Tarinat on kamalia, toivo roihuu, haasteet suuria, yhteys lämmintä. Olen kiitollinen”.
Perjantaiaamu koittaa, ja ohjelmamme alkaa suomalaisten teemakeskustelulla – auringon paahtaessa ja lämpötilan noustessa, olemme onneksi hotellin ilmastoidussa piharakennuksessa. Tällä kertaa aiheinamme on kaupungistuminen sekä väestönkasvu. Alamme teemakeskusteluidemme myötä ymmärtää yhä enemmän Afrikan moninaisuuden, sekä esimerkiksi kapitalismin ja väestönkehityksen luomat mahdollisuudet ja haasteet. Vaikka emme osaa ennustaa tulevaisuutta, meillä on tutkimustietoon perustuvaa dataa siitä, mihin suuntaan Afrikan tilanne on kehittymässä, ja nyt – eikä huomenna – on oikea aika katsoa tulevaan ja varautua siihen.
Tänään on valmistujaispäivä. Meidät on kutsuttu vieraiksi katsomaan kuinka 105 YMCAn koulutusprojektissa mukana ollutta nuorta, sekä muutamia muita oman koulutuksensa kustantaneita oppilaita, valmistuu ammattiin. Tätä olemme odottaneet, ja hotellilta lähdemmekin liikkeelle juhlavaatteisiin pukeutuneina. Valmistujaiset ovat meille tutuksi tulleen YMCAn pihapiirissä, koripallokentän ympärillä. Istumme suoraan puhujanpöntön ja juhlapöydän takana, muiden juhlavieraiden istuessa kentän toisella puolella, valmistuvien nuorten ollessa vasemmassa sivussa. Päivä on todella kuuma, ja vieraista sekä suomalaiset että gambialaiset lehyttelevät itseään pystyäkseen keskittymään seremoniaan. Lopulta valmistuvat nuoret kulkevat sisään kulkueessa, asettuvat paikoilleen, ja valmistujaiset alkavat kahdella – kristittyjen sekä muslimien – rukoushetkellä. Seremoniaan sisältyy useita puheita, muun muassa pääsihteeri Johnilta, ohjelmajohtaja Priscillalta, YMCA:n koulun johtajalta Edrissa Gibbalta sekä omilta Otto Vainiolta ja Juha Virtaseltamme. Puheet kertovat nuorten vastuusta oman menestymisensä suhteen, ekumenian tärkeydestä sekä tulevaisuuteen panostamisesta. Puheiden lisäksi nauramme koulumaailmaan sijoittuvalle näytelmälle, ja hurraamme peace ambassadors -poikien säveltämälle rap-biisille. Huomaan, että räppäävista, valmistuvista pojista useampi on meille tarinansa kertoneita paluumuuttajia ja YMCAn rauhanlähettiläitä. Tänään he saavat ammatin, ja me saamme olla todistamassa sitä.
Tänään ohjelmamme tarkoituksena on viettää koko päivä yhdessä gambialaisten YMCA-nuorten kanssa, paitsi leikkien ja pelaillen, myös keskustellen maamme nuorten jaetuista haasteista ja suunnitellen tulevia yhteistyökuvioitamme. Kuljemme hotellimme takapihalla sijaitsevaa rantaa pitkin kymmenisen minuuttia, kunnes saavumme sijaintiin. Projektikoordinaattori Elsie Macauley kertoo meille siitä, mitä kaikkea sisältyy Gambian YMCAn Peace Ambassaros -koulutukseen. Laajassa koulutuksessa opitaan paljon dialogin tärkeydestä, siitä kuinka rauha ja konflikti ovat toisiaan kaipaavia vastakohtia, ilmastonmuutoksen, vaikenemisen kulttuurin, tietämättömyyden ja jyrkkien sukupuoliroolien haitallisuudesta. “En voi opettaa, kun itse kaipaan opetusta. En voi johtaa, kun minua pitäisi johtaa” – tämän takia Elsie painottaa etenkin nuorten kouluttamisen ja ohjaamisen merkitystä heidän johtajiksi ja vaikuttajiksi kasvamisen suhteen. Tauon aikana nuoret kertovat minulle, kuinka hieno ja osaava johtaja Elsie on heille ollut.
Jakaannumme pienempiin ryhmiin, joissa keskustelemme siitä, mitä yhteisiä haasteita gambialaisella sekä suomalaisella nuorisolla on. Mitään alkuarkuutta ei ryhmästä ole havaittavissa, vaan pulppuileva puheensorina alkaa samantien. Yhteistä tarttumapintaa löytyy hämmästyttävän paljon. Keskustelussa mainitaan muun muassa miesten syrjäytyminen, vanhempien asettamat paineet ja vaatimukset, mielenterveysongelmat, eriarvoistuminen sekä yleisesti nuorten vähätteleminen toimivana ihmisryhmänä. Kysyn koko ryhmältämme kysymyksen siitä, mikä ylläpitää ja edistää kunkin osallistujan sisäistä rauhaa. Esiin nousee samoja asioita sekä gambialaisilla että suomalaisilla: urheilu, musiikki, uskonto, perhe, ystävät, luonto, yksin oleminen. Jaetun koulutusaamupäivän jälkeen loppuaika käytetään siihen, että jakaannumme suomi- ja gambiaporukoihin ja suunnittelemme konkreettisia keinoja jatkaa yhteistyötämme. Ilmaan heitetään monenlaisia ajatuksia tapahtumien järjestämisestä ja lehtiartikkeleista vastavuoroisiin matkoihin ja videochatteihin.
Virallisemman ohjelman päätyttyä me suomalaiset jäämme pelailemaan ja juttelemaan gambialaisten kanssa. Muutama gambialaisista suostuu pyyntöömme ottaa heistä lyhyitä haastatteluvideoita, joita voimme käyttää myöhemmin matkastamme ja työstämme kertoessa. Suuresta ryhmästämme osa ottaa kaverikuvia rannalla, osa pelaa jalkapalloa, osa vaan istuskelee. Vaihdamme yhteystietoja, nauramme vitseille ja puhumme kuin vanhemmatkin ystävykset. Lopulta, kun viimeiset suomalaiset lähtevät hotellille, pari paikallista lähtee saattamaan meitä ja kävelymatkan aikana he kyselevät elämästä Suomessa sekä mahdollisuuksista tavata uudelleen Gambiassa.
Tämän päivän teemakeskusteluna on teknologian kehitys sekä ilmastonmuutos. Teknologian kehityksessä on sama haaste, mikä monella muullakin alalla: gambialaiset ovat pääosin palveluiden kuluttajia, mutta eivät tuottajia. Gambiassa osa väestöstä käyttää tablettitietokoneita ja älypuhelimia, ja tällainen teknologia on heille helposti saatavilla – osa väestöstä taas asuu alueella, jossa ei ole edes vakaata vedenjakelua. Eriarvoistuminen on siis suuri aiheeseen liittyvä haaste. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa keskustelussamme näkyy se, kuinka erilaisesta yhteiskunnasta ja ympäristöstä tulemme. Länsimaissa rikkailla ihmisillä on uima-altaita ja vettä saa jatkuvasti lisää hanasta, mutta Etelä-Afrikassa vesi on “loppu” ja sitä joudutaan tuomaan ulkomailta. Vaikka vain neljä prosenttia maailman päästöistä tulee Afrikasta, länsimaalaisin silmin kauhistuttaa katsoa kuinka maassa ei ole esimerkiksi kunnon kierrätysjärjestelmää, vaan roskat poltetaan aivan sekaisin. Ilmastopakolaisuus on jo tämän päivän ongelma, ja se kulkee käsi kädessä kaupungistumisen, muuttoliikkeen, ja kulkutautien kanssa.
Illallisemme oli tutussa Janin ravintolassa, yhdessä pääsihteeri Johnin ja hänen vaimonsa kanssa. John kiitti meitä vierailustamme, kuunteli kommenttejamme ja palautettamme, ja antoi meille vaimoineen paikallista käsityötä olevat läksiäislahjat. Puheensorina paisui, illallinen oli täynnä itkua, naurua, kaihoa ja ystävyyttä. Osa meistä piti lyhyitä puheenvuoroja siitä, kuinka hienoa on ollut saada olla osa tällaista ryhmää, näin intohimoisten ja osallistuvien yksilöiden kanssa.
Matkan aikana meistä oli muodostunut aika tiivis ryhmä, jossa jokaisella oli oma paikkansa ja roolinsa. Kävimme vielä viimeisen teemakeskustelun, tällä kertaa demokratian kehityksestä. Keskustelumme johdatti meidät vielä suunnittelemaan jälkeistapaamista, yhteistyön jatkamista ja eri keinoja jakaa kaikkea kuulemaamme ja näkemäämme Suomessa. Tämän jälkeen oli meidän aikamme kiittää toisiamme, jakaa koko viikon tunnelmasta kokoavia ajatuksia ja sulkea yhteisen matkamme yksi luku.
Viikkomme Gambiassa oli täynnä monenlaisia tunteita. Kuulimme sydäntäsärkeviä tarinoita siitä, kuinka maastamuuttajien matka paremman elämän perässä johti ihmishenkien menetyksiin ja kammottavaan väkivaltaan. Saimme tavata gambialaisen ministerin ja keskustella hänen kanssaan niistä haasteita, joita Gambia kohtaa nyt, 22 vuotta kestäneen diktatuurin jälkeen, rakentaessaan uutta demokratiaa. Me pääsimme todistamaan sitä, mitä vuosikymmenten pituinen yhteistyömme merkitsee tälle pienelle Afrikan maalle, ja mitä työllämme ollaan saatu aikaan. Vaihdoimme ajatuksia paikallisten kanssa arjesta Gambiassa. Meidät kohdattiin kerta toisensa jälkeen hämmästyttävällä arvostuksella ja lämmöllä.
Upean järjestötyön lisäksi saimme välillä nauttia myös vaan olostamme. Meren aaltojen äänistä, paikallisesta ruuasta, gambialaisten hymyistä ja huomaavaisuudesta. Myös me suomalaiset tutustuimme toisiimme viikon aikana, ja useampikin meistä löysi ryhmäläisistämme uusia ystäviä itselleen. Ryhmämme keskinäinen avoimuus ja huolenpito oli meille valtavan suuri voimavara tämän upean viikon aikana. Kiitos kuuluu luonnollisesti myöskin perheillemme, ystävillemme ja läheisillemme, jotka kannustivat ja tukivat meitä Suomesta käsin.
Tärkeimpiä asioita joita minulla jäi käteen matkastamme, on yhteyden ja ykseyden tunne. Me todellakin olemme yhtä kansaa, yhtä perhettä, yhtä samaa maailmaa. Vaikka meillä kaikilla on oma arkemme, omat ongelmamme ja oma elämämme, meillä on silti hurjan paljon jaettuja pelkoja, unelmia ja haaveita. Gambialla ja Suomella. Gambialaisella nuorella ja suomalaisella nuorella. Yksi tärkeimmistä teemoista viikossamme oli toivo. Toivo Gambian paremmasta huomisesta, yhteistyömme jatkumisesta, yhteiskuntiemme kehittymisestä ymmärtäväisempään suuntaan, oman henkilökohtaisen elämän vaikeuksista selviämisestä.
Suomen YMCAn ansiosta me saimme kokea jotain elämiämme muuttavaa. Kiitos kuuluu myös teille kaikille, jotka uskoivat meidät tälle matkalle. Teille, jotka tuette liikkeemme toimintaa. Hankkeemme rahoittajille, kaikille konttiin lahjoitustavaroita antaneille. Uskonne ja panostuksemme meihin ei ole turhaa. YMCA muuttaa nuorten elämiä: olen todistanut sitä omin silmin. Olen kiitollinen siitä, että saan olla mukana tekemässä näin arvokasta työtä. Kiitos kaikille matkalla olleille ryhmäläisillemme: yhdessä saimme jakaa jotain suurta. Ja kuten matkalla käydyissä ryhmäkeskusteluissa sanoimme: tämä oli vasta alkua.